Dublin

klo 11.14

Juna lähtee juuri, ehdin siis ajoissa. Vähän meinasi usko loppua ja tulla kiire. Tutut varmaan arvaa, etten tosiaan ollut valmis lähtemään vähän kymmenen jälkeen. Ehei, siihen aikaan mulla oli vielä tiskit tiskaamatta, käsimatkatavara pakkaamatta, ja toinen matkalaukku sulkematta. Joten tuli enemmän kiire kuin mitä olisin halunnut, ja toivon että otin kaiken mukaan. Tosin tarkistuksen tein kaikessa rauhassa ja kahteen kertaan, eli ei pitäisi olla mitään jäännyt, ainakaan mitään tärkeää. Mukana on rahapussi, puhelimet, tietokone ja tärkeimmät ratsastustavarat.

Heräsin kasilta sanomaan heipat Kylielle ja Katjalle. Tuntu tosi oudolta. Ollaan kuukausi jaettu kaikki ja tietyllä tapaa meistä on tullut läheisiä tosi nopeasti. Mutta samalla ne on kaksi täysin vierasta ihmistä, joiden elämästä en tiedä mitään. Toivoteltiin hyvää matkaa puolin ja toisin ja sitten tytöt lähti. Jotenkin hassua. Seuraavan kerran kun ne tulee kämpälle, mä oon jo Dublinissa ja toivottavasti siihen aikaan jo hotellillakin. Aamulla tuli olo, että olis pitänyt lähteä seuraavalla junalla yhden jälkeen, mutta nyt oon iloinen, että istun tässä.  Saan vähän enemmän aikaa nauttia mun (toivottavasti) ihanasta hotellihuoneestani ja kaikista hotellin palveluista. Lisäksi mulla on aika paljon tehtävää vielä Dublinissakin, joten hyvä että on aikaa. Esim. check-in on tekemättä, Ryanair vaatii sen netissä tai sitten pitää maksaa 60e ylimääräistä. No, onneksi hotellilla on Ryanairin lähtöselvityskioski, joten saan sen tehtyä siellä. Lisäksi aion mennä katsomaan millaiset palvelut on hotellin asiakkaille ilmaisessa kuntokeskuksessa. Tartten todella vähän rentoutusta kylpylässä. Enkä sitä paitsi ole uinut missään yli vuoteen! Osaankohan mä edelleen uida?

Pakkauksen aluksi mulla oli epätodellinen fiilis, että kaikki tavarat mahtuu tosi helposti matkalaukkuihin. No, ei ne nyt niin helposti sinne mahtunut, mutta aika helposti siihen nähden, että oon ostanut kuitenkin lisää tavaraa. Tosin nyt mulla on mun Kingslandin talvitakki käsimatkatavarassa, että se tietysti ”vähän” tuo lisää tilaa matkalaukkuun. Mutta tänne tullessa mulla oli käsimatkatavarassa kyllä myös vaatteita… Mutta en ole millään voinut jättää mitään, koska mitään ei jäänyt. Ei tallille, ei huoneeseen, ei minnekään kämpässä. Joten mä vaan oon osannu pakata paremmin kuin tullessa. Selvästi taktiikka laita kaikki niin leveäksi kuin mahdollista toimii.

Siinä vaiheessa kun laukut oli valmiit, kello oli jo 20 yli kymmenen ja mulla oli vielä tiskattavaa sekä leivät tehtävänä. Eväänä on suklaaleipiä <3 Meinasin ottaa maidonkin mukaan, mutta se oli niin märkä ja iso, etten saanut sitä mihinkään. Sen verran säälin mun konetta. Mutta vettä ja limua löytyy. Kun kaikki muu oli valmista ja oli just laittanut koneen kiinni, tajusin etten muistanut tarkistaa sitä reittiä juna-asemalle. En halunnut ottaa riskiä, että eksyn matkalla junalle. Se olisi kestänyt kauemmin kuin reitin tarkistaminen vei, joten avasin koneen uudestaan ja onneksi tällä kertaa netti toimi nopeasti ja sain kartasta kuvan puhelimeen. Miten ihmiset on ennen tulleet toimeen ilman koneita ja kamerapuhelimia?

Matkalla juna-asemalle meinasi tulla pieni paniikki. Matka ei ollut pitkä, sama matka kuin meiltä kotoa on Itikseen. Mutta ikinä se matka ei ole tuntunut noin pitkältä. Toki on totta, että tuttu matka ei ole niin pitkä kuin tuntematon, koska tutulla matkalla tietää, että kohta on perillä. Nyt mulla ei ollut aavistustakaan, missä olin menossa. Kartasta oli vain vähän apua, koska siinä ei näkynyt katujen nimet. Onneksi osaan semisti suunnistaa ja kuvamuisti toimii ihan ok, eli uskoin olevani oikealla reitillä. Siinä vaiheessa kun mitään ei kuitenkaan tuntunut löytyvän, meinasi tulla epätoivo. Mutta vain kymmenen metriä siitä tajusin, että olin juna-asemalla. Kello oli vasta vähän yli yksitoista, joten en ollut myöhässä. Toki myöhemmin kuin mitä olisin halunnut, mutta onneksi lipun lunastus oli nopeaa. Siitä pointsit kyllä junayhtiölle. Lisäksi junat on täällä tosi siistejä ja paras puoli tällaisen matkalaukku matkustajan kannalta on vaunuissa olevat matkalaukkutelineet. Suomessa joudun aina mun isojen laukkujen kanssa ihmettelemään, mihin tungen ne, mutta täällä voin laittaa ne tohon säilytyspaikkaan ja nyt kun lippu on ostettu netissä, sain myös paikkavarauksen ja valitsin lähimmän mahdollisen pöytäpaikan. Ja onnistuin vielä mun logiikassa junan kulkusuunnasta. Joku asia meni ihan nappiin tälläkin reissulla.

Seuraavaksi on edessä vaihto Mallow’ssa Dublinin junaan. En muista mihin aikaan ollaan siellä, eikä sitä lue lipussa, joten tarttee vaan seurata inforuutua. Sekin toimii täällä tosi hyvin. Mutta olisi tietysti ollut ihan kiva tietää, onko vaihtoon aikaa tunti vai kymmenen minuuttia. Muistaakseni tosin tulomatka kesti puolitoistatuntia tällä välillä, eli joskus vähän ennen yhtä oltaisiin Mallow’ssa ja siitä vielä pari tuntia Dubliniin.

Nyt mulla ei ole mitään tekemistä tuntiin. Ehkä mä yritän väsätä jotain uutta banneria, koska Irlannin hevoselämä päättyy tähän ainakin tältä erää. En kyllä usko, että Irlantiin palaan hevostöihin, Keski-Euroopan malli sopii mulle vähän paremmin. Mutta never say never, joten sovitaan että tältä erää.

Ei mihinkään liittyen, oli eilen aika kiva kävellä keskellä päivää kaupungilla. Yleensä me ollaan liikkeellä ihan ihmeellisiin aikoihin, mutta perjantaina iltapäivällä näki kun koululaiset palasi koulusta, ihmiset oli ostoksilla, kävelyllä tai mitä tahansa. Jotenkin tuli sellainen hauska olo, kun kävi kaupassa ja käveli kämpälle. Vähän sellainen, että kuuluu joukkoon. Juuri kun opin kulkemaan kaupungilla ja kaikki asiat alkoi tulemaan tutuiksi, lähden. Mutta sen kymmenen minuuttia pystyin kuvittelemaan, että kuuluin sinne. Sitten palasin todellisuuteen ja siihen, että lähden tänään. Enkä edes halua olla osa Traleeta. Mun koti tulee aina olemaan Suomessa. Mä voin asua muuallakin ja tulla tutuksi paikan kanssa, mutta kuulun aina Suomeen.

Mutta nyt tästä alkaa tulla pelkkää loputonta pohdintaa, joten ehkä mä suosiolla lopetan tältä erää ja jatkan sitten kun on jotain sanottavaa, eli varmaankin sitten kun olen Dublinissa ja kirjautunut hotelliin sisään.

klo 13.10
No, kun mulla ei ole muutakaan tekemistä junassa, saatte kuulla lisää mun ajatuksia. Mutta lyhyesti, lupaan.

Tää onkin ihan arpapeliä, miten päin nää paikat menee junassa, koska mulla on periaatteessa sama paikka ja silti matkustan nyt toisin päin. Tosin edelleen katselen mun laukkuja tuolla telineessä.

Tässä junassa oli sen verran kapeammat käytävät ja enemmän ihmisiä, että olin ihan pulassa. Luulin valinneeni paikkaa lähemmän oven, mutta tää vaunu olikin ”toisin päin” ja jouduin kävelemään koko vaunun läpi. Kaksi matkalaukkua ja urheilulaukku ei totisesti ole helpoin lasti saada käytävää pitkin. Niinpä jätin mun urheilulaukun ystävällisen näköisille ihmisille vahdittavaksi. Seuraava ongelma oli saada matkalaukut mahtumaan telineeseen. Sain toisen ja yritin sovitella toista kun joku vanhempi herrasmies tuli auttamaan. Kiittelin kauhesti ja hain mun urheilulaukun ja kiittelin niitäkin ihmisiä. Sitten tulin mun paikalle. Samassa pöydässä istuu vanhempi pariskunta ja mies oli heti auttamassa nostamaan laukun sinne hattuhyllylle. Olisin mä sen sinne itsekin saanut, mutta kun niin ihanasti autettiin niin en valita. Jotain oppia saisi suomalaiset ottaa, koska oon matkustanut aika paljon junassa Suomessakin ja kerran on tarjouduttu nostamaan mun laukku sinne ylös. Ei sillä, että hirveästi sitä kaipaisin, koska yleensä se laukku ei kuitenkaan mahdu sinne ja toisekseen mä saan sen sinne nostettua ihan itsekin jos haluan. Mutta siis ajatuksena se, että ihmiset auttaa toisiaan. Esim. Hangon junissa ei ole edes automaattisia ovia, enkä ole saanut apua niiden kanssa vaikka välillä on ollut kädet täynnä tavaraa. Ja siellä sentään matkustaa suomalaisia sotilaita Dragsvikiin. Eipä ole kovin auvoinen tulevaisuus Suomessa sen suhteen…

Anyway, toivottavasti löydän bussille Dublinissa ja saan laukutkin mahtumaan sinne sisään. Lentokenttäbusseissakin on isot tilat matkalaukuille, joten luultavasti saan. Kentällä joudun sitten vielä etsimään sen hotellin, mutta se on sen verran iso, että luulisi sinne löytävän. En tiedä miten se kuljetus toimii kentältä hotellille, joten voi olla että kävelen. Sekään ei ole pitkä matka, mutta huomasin Traleessa, että lyhytkin matka noiden laukkujan kanssa on aika haastava. Mun oma laukku on ihan kiva, se tosin vähän kärsii kun vedän sen aina katukiveysten yli. Mutta toi meidän vanha Samsonite. Tykkään siitä muuten, luotan sen kykyyn säilyttää tavarat ehjänä paljon enemmän, mutta se vetäminen. Se on ensimmäisiä malleja, joissa on pyörät ja ne on sijoitettu laukun toiseen alakulmaan niin, että kahva on toisella sivulla ja laukku itse toimii vetokahvana. Laukku on siis pystyssä, ei ”kyljellään” niin kuin noi uudemmat mallit. Se on sairaan hankala vetää. Alkaa keikkua jokaisesta pienestäkin epätasaisuudesta. Ja onnistuin vielä ilmeisesti pakkaamaan sen jotenkin tyhmästi, koska se tuntui heijaavan vielä normaaliakin enemmän…  Onneksi pahin vaihe matkasta taitaa olla ohi.

Mutta tältä erää taas kuulemisiin, seuraavan kerran ollaankin jo Dublinissa.

klo 23.29

Noniin täältä hotellin ihanan pehmeältä sängyltä hei.

Olin väärässä sen suhteen, että matka junalle olisi ollut pahin osa. Ehei, lentokentällä matka bussilta hotellille osoittautui vielä pahemmaksi. Jäin pois ja missään ei ollut mitään ohjeita, joten lähdin kävelemään. Kävelin, kävelin ja kävelin, eikä missään ollut mitään hotellin näköistäkään. Olin jo aivan varma, että olen kävellyt kilometrin väärään suuntaan kahden hullunpainavan laukun kanssa, kun näin kyltin Hotels. Pieni helpotus tuli, vaikka en tarkkaan tiennyt kuinka kaukana hotellit oli. Pian näin myös Radissonin ison valotaulun ja lähdin suuntaamaan sitä kohti. Kun lopulta olin melkein hotellilla ja välissä oli enää tie, en päässyt mihinkään. Viisikaistainen tie ilman suojatietä. Kaksi isoa matkalaukkua ja yksi urheilukassi. Ei onnistu ylitys, ei. Siinä vaiheessa iski epätoivo ja päivän väsymys päälle, enkä enää tiennyt mitä tehdä. Lähin ylityspaikka ei näkynyt ja kauempana häämötti jo terminaali: olin kävellyt koko lentokentän ympäri. En halunnut kävellä terminaalille takaisin vain päästäkseni tien yli. Pienen rauhoittumisen jälkeen lähdin siihen suuntaan ja lopulta ylityspaikalle oli sata metriä. Ylitykseen meni aikaa, koska jokaisella viidestä kaistasta oli omat valot, jotka ei tietenkään voineet olla synkronoituja. Kyllähän varmaan on ihan tavallista, että ihmiset häviää keskeltä viittä kaistaa, eikä tarvitse lopuille vihreää valoa. Muutaman katukiveyksen ylityksen jälkeen olin vihdoin hotellin pihassa. Vain kohdatakseni seuraavan ongelman. Pyöröovet. Hetken jo tuli sellainen ”kuka idiootti laittaa hotelliin pyöröovet?” kun joku henkilökunnasta kaarsi pihaan autolla ja tuli opastamaan mut sisään liukuovista. Huomasi, että oli vähän parempi hotelli, koska samalla tarjosi mulle matkalaukkukärryjä. Sanoin selviäväni ilmankin, olin jo sen verran noita raahannut, ettei yksi aula tuntunut missään. Mutta olin hyvin helpottunut kun pääsin huoneeseen.

Joka, pakko myöntää, oli kaiken vaivan arvoinen. Näin kuuluu matkustaa. Leveä ja pehmeä sänky, siisti vessa, nopea netti, kahvia ja teetä sekä kylpytakki odottamassa. Aloitin heti päivittämällä Facebookin. Puhelimella pitkästä aikaa. Nokiasta loppui akku juuri kriittisellä hetkellä ja meinasi jo tulla sellainen ”a.p.u.a!” mutta sitten tajusin, että mulla on Samsungissa akku täynnä. Joten simmin vaihto keskellä katua ja uusi puhelin käyttöön. Hotellin verkko on sen verran vahva, että puhelinkin löytää sen. Jatkoin sitten epämääräisellä dataamisella samalla kun pohdin, miten käytän illan.

Olin suunnitellut retkeä viereiseen kuntokeskukseen, mutta jotenkin olin saanut kävelystä tarpeekseni tälle päivälle ja jäin hotellille. Kävin tekemässä check-inin alakerrassa. Sekään ei onnistunut ihan suoraan. Miksi Ryanair yrittää tyrkyttää jotain matkalaukkuja samalla kun yritän saada check-inniä tehtyä? Huoh. Lopulta sain boarding passin printattua, senkin pienen taistelun jälkeen ja suuntasin huoneeseen ja suihkuun. Oli ihana käydä suihkussa, jossa ei ollut ällöttävä olla. Kylie kyllä pesi suihkua, mutta silti mulla oli aina sellainen vähän inhottava olo kun kävin suihkussa. Ekaa kertaa kotoa lähdön jälkeen oli olo, että uskaltaa koskeakin johonkin. Lovely. Sitten tilasin huonepalvelusta hampurilaisen ja juustokakkua jälkiruuaksi. Ne muuten tuli tosi nopeasti ja mulla oli ihan järkyttävä nälkä, joten söin ihan liian nopeasti. Mutta oli hyvää, en valita.

Nyt tän pikaisen päivittelyn jälkeen painun nukkumaan. Vika ilta Irlannissa. Katoin X-factoria ja datasin. Kuten melkein joka ilta täällä. Nyt vaan puitteet on noin neljä tähteä paremmat kuin on ollut viimeisen kuukauden. Mutta huomenna pitäisi herätä seiskalta aamiaiselle, joten taidan laittaa simmut kiinni ja ruveta nukkumaan mun ihanassa, pehmeässä ja puhtaassa sängyssäni.

Pari asiaa vaan pakko mainita. Ensinkin Irlannissa on tosi mukavia ihmisiä. Lentokenttäbussissakin mua tultiin heti auttamaan laukkujen kanssa, oikein usean ihmisen voimin. Pakostakin alkoi hymyilyttää. Kuski oli hyväntuulinen ja avulias ja matkustajatkin vain hymyili, joten vaikka mä ja mun laukut aiheuttikin pientä säätöä, olin iloinen. Niin se vaan yleinen tunnelma saa omankin mielen kohoamaan.

Toinen mitä oon kattonut jo pitkään on autot. Irlantihan on aika köyhä maa ja esim. monessa paikassa on kylttejä "EU:n rahoituksella". Silti kaikki irlantilaiset tuntuu ajelevan tosi uusilla autoilla ja vielä kalliilla sellaisilla. Bemarit ja Audit on ennemmin sääntö kuin poikkeus, vuosimalli mielellään edellisen vuosikymmenen lopulta. Viime vuosituhannelta oon nähnyt ehkä kolme autoa, loput on kaikki 2000-luvulta. Miten irlantilaisilla on rahaa sellaisiin autoihin?

Mutta nyt mä meen nukkumaan, Irlanti kuittaa viimeistä iltaa.

Laitan kuvia varmaan huomenna. Toinen puhelin latautuu ja mun koneella on tällä kertaa jotain tota Omniaa vastaan, enkä saa siitäkään kuvia tähän. Enkä jaksa alkaa nyt selvittää, miksi tällä kertaa Zune on häippäissyt ja Kies ei halua toimia... Joten saatte kuvat sitten kun me ollaan tekniikan  kanssa taas samaa mieltä.