Pomppufiilis

Tänään pääsin pitkästä aikaa oikeasti hyppäämään Simolla. Täytyy sanoa, että olen joka kerta ihan innoissani. Nytkin tunnin alussa maltoin tuskin odottaa. Simppa saattaa olla vaikea ratsastettava, se saattaa vaatia kärsivällisyyttä sileällä, mutta esteillä meillä on aina synkannut tosi hyvin.
Aloitettiin tunti nopealla sileän verkalla, joka sisälsi ravia ja laukkaa itsenäisesti molempiin suuntiin. Simo oli tosi hyvä ratsastaa, joten vähän fiilistelemällä menin. Tein muutamia temponvaihteluita ja laukassa vaihtoja. Niiden kanssa oli vähän töitä, koska Simppa ei vaihtanutkaan yhtä helposti kuin Leia. Kun muistin tehdä sekä puolipidätteen että käyttää vaihtavaa uutta ulkopohjetta, Simo teki ihan ok vaihtoja.

Tykkäättekö muuten tästä vai vanhasta mustavalkoisesta viivatyöstä enemmän?

Hyppääminen aloitettiin sitten suoraan ihan esteillä ja pienellä radalla. Ensimmäisenä oli pinkki-harmaa kaarevalla tiellä oikealta kohti tallia (kuvassa vasemmalla), sitten punainen pysty ja valkoinen okseri - sini-harmaa pysty linja. Okseri tosin oli pystynä ja kaikki esteet muutenkin pieniä verkkaesteitä. Simppa oli vähän pohkeen takana alkuradasta ja tuli ihan juureen ekalle, myös tokalle askeleen kanssa oli vähän ongelmia, mutta linja meni hyvin.

Sitten tultiinkin jo koko rata, joka alkoi samalla tavalla ja sini-harmaan pystyn jälkeen jatkui pinkille pystylle ja siitä kulta-pinkille (kuvassa oranssihtava) ja lopuksi vielä keltainen okseri. Okseri - pysty linjalla oli välissä 13m ja pysty - pysty välissä 16m. Ensimmäisellä kierroksella rata oli ehkä 60-70cm, joten aika pieni edelleen. Tällä kertaa meni vähän paremmin kuin verkkakierroksella, askeleet löytyi paremmin ja rytmi muutenkin oli alusta asti parempi. Simo laukkasi sen verran enemmän eteen, että molemmat välit oli vähän ahtaita.

Tultiin sitten rata vielä kaikki "isona". Eli jokainen ratsukolle sopivalla korkeudella uudestaan. Tultiin Simpan kanssa vikoina ja meillä rata oli 80-90cm. Hyppään kuitenkin melkein joka viikko, joten mulla on vähän enemmän esterutiinia kuin muilla meidän ryhmästä. Olen kyllä iloinen, että mulle myös välillä nostetaan esteitä, jotta tehtävissä on vähän haastettakin ja että rutiini säilyisi myös isommilla esteillä. Simpastakin (kuten myös Lassisa) huomaa, että se hyppää paljon pieniä esteitä, koska se syttyy isommilla esteillä aina. Kisoissakin mitä isompi rata, sitä kovempaa Simo menee.

Joka tapauksessa olin innoissani, kun näin, että opettaja oikeasti nosti esteitä. Simppakin oli niin innoissaan, etten saanut ohjia lyhennettyä kun se jo ravaili. Sellaista pientä, innokasta ravia paikallaan, höpsö. Nostin sitten varovasti laukan, kun en tiennyt, miten Simppa räjähtäisi. Ei se räjähtänyt, mutta laukkasi reippaasti eteen. Ekalle esteelle tuli taas huono lähestyminen, kun en nähnyt askelta ja jäin sitten pitämään sen sijaan, että olisin ratsastanut eteen. Tokallekin tultiin vähän lähelle, mutta sen jälkeen rata sujui tosi hyvin. Eka suhteutettu meinasi jäädä tosi lyhyeksi, koska Simo hyppäsi niin isosti sisään. Toinen meni vähän paremmin, vaikka väli oli siinäkin lyhyt. Jäin itse vain nauttimaan hyvin sujuvista hypyistä ja unohdin ratsastaa väleissä kunnolla. Vika okseri tultiin kahdesti, koska menin ensimmäisellä kerralla menin opettajan mielestä liikaa hyppyyn mukaan. Toisella kerralla askel ei osunut, koska Simppa pääsi vähän veltostumaan maneesin ympäri laukatessa ja laukka kuoli kaarteessa. Ratsastin siinä eteen ja tultiin sitten jo liian pitkää laukkaa esteelle. Ylävartalo oli kuitenkin kai parempi toisella kerralla.



Simppa oli joka tapauksessa ihan superhyvä ja oltiin kyllä molemmat ihan liekeissä. Vitsi mä vaan tykkään hypätä sillä hevosella. Totesin taas, että Simpan kanssa homma vaan toimii. Ei tarvitse pahemmin säätää tai arvailla, riittää että hyppää kyytiin. Joidenkin hevosten kanssa vaan ajatukset kohtaa ja olen tajunnut jo aikoja sitten, että Simppa on siinä(kin) suhteessa mulle hyvin erikoinen hevonen.

Illalla hoidin sitten nopeasti Simpan ja Amin ja lähdin kotiin niin aikaisn kuin mahdollista, koska olin jo aamulla tekemässä aamutallia. Huomasi muuten myös, etten ole pitkään aikaan tehnyt tallia, koska olin viimeisen karsinan jälkeen aivan kuollut. Pitäisi ehkä harrastaa jotain muutakin liikunta...

Lasken matkaan leijan kauneimman

Monet hevoset tulevat ja menevät elämässämme, mutta vain harvat koskettavat ja jättävät ikuisen jäljen sydämeemme. Sinä olet yksi niistä.

En ymmärrä, miten kahdessa viikossa jostain hevosesta voi tulla niin tärkeä. Tapasin Leian ensimmäistä kertaa vasta kaksi viikkoa sitten. Ihastuin täysin sen luonteeseen saman tien. Kahdessa viikossa tapahtui paljon ja tiedän, etten tule unohtamaan Leiaa koskaan.

Leia saapui tallille kaksi viikkoa sitten torstaina. Se ehti olla täällä tasan kaksi viikkoa, ennen kuin se palautui omistajalleen. Niin ihana kuin tamma olikin, se ei läpäissyt eläinlääkärin tarkastusta. Koko henkilökunta olisi pitänyt maailmankaikeuden herttaisimman otuksen ilomielin, mutta hevosta ei pidä koskaan ostaa tunteella. Ei ikinä, oli hevonen kuinka ihana tahansa. Leian pitämiseen yritettiin löytää järkisyitä, mutta se ei onnistunut.

Sain olla se onnekas, joka Leian selkään kiipesi ensimmäisenä. Alku oli lähes katastrofi. Leia oli jotain sellaista, mihin en ollut koskaan törmännyt. Se oli herkkä, koulutettu ja oikea opetusmestari. Se antoi anteeksi lähes kaiken, mutta toimi vain oikeista avuista. En osannut ratsastaa sitä sen haluamalla tavalla ja emme olleet yhteistymmärryksessä mistään. Tiesin kuitenkin, että siinä oli hevonen, jolta voisin oppia paljon. Minun pitäisi vain opetella ratsastamaan sillä.

Onnekseni sain jatkaa töitä Leian kanssa. Käytännössä sain pitää sitä kaksi viikkoa kuin omaani. Ensimmäisen viikonlopun ja kolmen ratsastuskerran jälkeen sain sen jo laukkaamaan ympyrällä ilman laukanvaihtoja. Seuraavalla viikolla muutaman lomapäivän jälkeen aloin löytää vähän nappuloita ja tamma toimikin kivasti. Pääsin kokeilemaan leijailevaa ravia, kun Leiaa jännitti aurinkoläikät maneesin seinällä. Kehitys jatkui positiivisena ja uskalsin jo kokeilla muutamaa vaihtoakin.

Lopullinen läpimurto tapahtui lauantaina, kun sain tehokkaan vartin valmennuksen kouluhevosen ratsastamiseen. Pääsin kokeilemaan sarjavaihtoja, passagea ja oikeaa keskiravia. Leijailin seitsemännessä taivaassa ja hevonen oli parempi kuin koskaan. Näillä opeilla jatkoin viikonlopun yli ja tamma oli päivä päivältä parempi. Se liikkui perusratsastuksessakin paremmin, kun olin löytänyt oikean tavan ratsastaa sitä. Lauantaina ja sitä seuranneina kolmena päivänä Leia opetti minulle enemmän kuin mikään muu hevonen samassa ajassa. Se teki juuri sen mitä pyysin, ei enempää eikä vähempää. Kun sain avut ajoitettua ja istuttua itse kunnolla, se teki passagea tai vaihdot joka toisella askeleella. Jos ratsastin itse huonosti, se ei laukannut.

Viimeisen kerran ratsastin Leialla tiistaina. Se oli parempi kuin koskaan. Sain sen pohkeen eteen, sain sen kantamaan itsensä ja liikkumaan kevyesti. Se toimi melkein ajatuksella ja tiesin oppineeni jotain. Ratsastuksen jälkeen kävin taluttamassa tammaa pihalla hetken ja se oli maailman viisain. Yksin, pimeässä ja vieraassa paikassakin se oli luottavainen ja kulki nätisti vierellä. Tiesin, että minun olisi pakko alkaa hoitaa sitä, mikäli se jäisi. Leia näytti siltä, että se jo vähän tunnisti minua, se tavallaan valitsi minut hoitamaan. Niinpä keskiviikkonakin minun oli pakko käydä se harjaamassa, vaikken sillä ratsastanutkaan.

Perjantaina opettajani mainitsi sitten ohimennen, että omistaja oli hakenut Leian pois torstaina. Olin yllättynyt siitä, kuinka surulliseksi tulin. Olin toki tietoinen siitä, että Leiasta oli kuin salaa tullut minulle tärkeä, mutta en ollut arvannut, että sen lähdö tuntuisi niin ikävältä. Olin koko ajan tiennyt, että se ei oikeasti ollut jäämässä. Olisin halunnut sanoa sille heippa ja kertoa, etten unohtaisi sitä koskaan. Kiittää sitä siitä, mitä se oli minulle näyttänyt ja opettanut.

Leia näytti minulle palan oikeaa kouluratsastusta, palan sitä, mihin haluaisin pyrkiä. Se oli palkitseva hevonen ratsastaa, mutta näytti myös karusti ne virheet, mitä tein. Olen kuitenkin sanomattoman kiitollinen siitä, että pääsin kokeilemaan tämän tason hevosta ja sain viettää nämä kaksi viikkoa Leian kanssa. Polkumme kohtasivat vain hetkeksi, mutta Leia on hevonen, jota en unohda koskaan. Toivon sille kaikkea hyvää, sillä yhtä ystävällistä ja herttaista hevosta en ole tavannut koskaan.

Kiitos pikku prinsessa! ♥