Uusi rakkaus

Olen ihan fiiliksissä! En yleensä suuremmin kiinnostu uusista hevosista. Toki niitä on mielenkiintoista kokeilla ja usein ne on mukavampia ratsastaa kuin tunneilla vuosia juosseet. Mutta mun "kohtalona" on jo vuosia ollut se, että ratsastan uusilla pari kertaa ja sitten ne jää, kun tulee taas uusi hevonen. Eikä se sinäänsä minua haittaa, pääsen ratsastamaan erilaisia ja joskus haastaviakin hevosia. Mutta sitten joskus, harvoin, ehkä kerran parissa vuodessa, tulee se yksi hevonen. Silloin asiat vain osuu kohdilleen ja olen myyty.

Tänään oli taas sellainen päivä. Eilen tallille tuli uusi hevonen Virosta. Iso tamma, vähän lihakseton, mutta hirvittävän ystävällisen oloinen. Oli kuulema oikein mukava ja herkkä ja kevyt ratsastaa. Olin jo siinä vaiheessa aika innoissani, koska minulla on omista syistäni jonkin verran odotuksia uudelle hevoselle.

Tänään sitten pääsin kokeilemaan tammaa ekan kerran. Se sai eilen nimekseen Gina, joka sopiikin sille oikein mainiosti. En paljoa tehnyt, koska Gina tosiaan oli ensimmäistä kertaa liikkellä Suomessa ja maneesi oli melkoisen jännittävä paikka. Kävelin pääasiassa ja ravasin ja laukkasin molempiin suuntiin muutamia kierroksia. Mutta se tunne! Jos tai kun joskus ostan hevosen, tiedän minkälaisen haluan.

Gina oli uskomattoman kevyt ja herkkä. Pienet avut riittivät, hidastaminen tapahtui helpoiten istunnalla ja muutenkin vain pieni vihjaus sai tamman toimimaan kuin unelma. Olin myyty ensimmäisestä ravipätkästä. Tamman liike oli joustava ja iso, mutta samalla kevyt ja rauhallinen. Mun oli hirveän helppo olla selässä ihan hiljaa, liikkumatta ja vaikuttamatta turhaan. Toki jouduin myös keskittymään koko ajan, mutta ratsastus oli niin helppoa. Jos vertaan vaikka Lassiin, Ginan selässä vain leijailin eteenpäin. Laukka oli sitten vieläkin parempi. En muista milloin viimeksi olisi ollut yhtä helppo istua laukassa kuin paraskin kouluratsastaja.

Gina tuntui siltä, että olisin voinut lähteä suoraan lähimpiin koulukisoihin ja kotiin olisi tultu ruusukkeen kanssa. Aiemmin mainituista omista syistäni johtuen olin vieläkin enemmän innoissani Ginasta. Edellisen kerran olen ollut yhtä myyty kaksi ja puoli vuotta sitten, kun ratsastin Simolla ensimmäisen kerran. Pienen pieni orastava haave alkoi itää, kun pääsin alas tamman selästä. Katsotaan miten käy, pitäkää peukkuja!

Tässä vielä lyhyt video, laatu ei ole kaksinen, mutta katsokaa nyt mikä hevonen!

Hevoset Stadikalla

(c) Minna Riitala

Tätä tapahtumaa kohuttiin jo keväästä ja itselleni oli selvää heti tästä kuullessani, että paikalle on mentävä. Alunperin toivoin pääseväni töihin, mutta se ei onnistunut, joten pohdin pitkään, minkälaisen lipun ostan. En pitänyt kiirettä, koska tiesin ettei Olympiastadionia myydä loppuun. Sitten pari viikkoa ennen tapahtumaa selvisi, että meiltä lähtee poneja talutusratsastukseen expo-alueelle ja olin tietysti heti mukana. Toivoin vain, että ehtisin jossain välissä nähdä vähän itse tapahtumaakin. Lauantaiaamuna sitten selvisi, että saadaan rannekkeet molemmiksi päiviksi, joten voisin sanoa, että omalta osalta meni paremmin kuin hyvin.

Lauantaina aamusta tallilla oli kuhinaa, kun neljää mukaan lähtenyttä ponia pestiin ja siistittiin. Kymmenen aikaan oli poneilta kaviotkin rasvattu ja Kultsi ja Zombi lastattiin traikkuun. Olin listattuna taluttamaan Zombia, joten lähdin sitten mukaan muutaman muun kanssa. Matka keskustaan sujui joutuisasti ja perillä oli vielä melko tyhjää. Tapahtumahan alkoi vasta kymmeneltä ja me olimme paikalla puoli 11. Otettiin sitten ponit ja tavarat alas autosta ja kuskin lähtiessä hakemaan Brunoa ja Prinssiä, me alettiin pohtia parasta paikkaa. Lopulta päädyttiin Stadionin aidan viereen, heti porttien lähelle. Se osoittautuikin loistavaksi paikaksi, paremmaksi kuin ensin katsottu hiekka-alue parkkipaikan takana.

Päivä meni joutuisasti. Pääasiassa taluttelin Zombia valitsemaamme lenkkiä ympäri. Poni oli ihan supernätisti, kaikki ponit oli. Vaikka ympärillä oli kaikkea mahdollista trukeista lastenrattaisiin, mitään dramaattista ei tapahtunut. Kaikki ihmiset oli hyvällä tuulella, monet pysähtyi vain rapsuttamaan poneja ja onneksi vielä useammat ratsastamaankin. Tuttujakin nähtiin ja vaihdettiin kuulumisia. Sää suosi ja meillä ainakin oli mukavaa.

(c) Minna Riitala

 
Kolmen jälkeen lähdettiin viemään Kultsia ja Zombia takaisin tallille. Mun ja Kultsin taluttajan ovela suunnitelma oli käydä viemässä ponit tallille ja tulla traikun kyydissä takaisin katsomaan iltaluokkia. Meillä kun oli vähän keskustelua siitä, ketkä saa jäädä Stadikalle hyödyntämään rannekkeet. Näin me taattiin itsellemme mahdollisuus jäädä.

Nähtiin sitten toinen kierros seniorien GP:stä ja nuorten GP. Täytyy sanoa, että yllättävän vaikeat radat oli, koska nollia tuli niin vähän. Yleisön kannalta olisi ollut mukavaa, jos nuorten GP:n uusinta olisi ollu vähän suurempi. Nyt se tavallaan loppui jo ennen alkamistaan. Päätettiin sitten lähteä valjakkokisan jälkeen. Illan sixbar olisi ollut hauska nähdä, mutta en jaksanut jäädä odottamaan sitä kun takana oli muutama lyhyempi yö ja sunnuntaina pitkä päivä edessä. Ehdin kuitenkin nähdä ja kokea tunnelman ja esteratsastusta. Niitä varten sinne olin tullut. Ja oli valjakkokisakin hauskaa katsottavaa, se todella sytytti yleisön.

Sunnuntaina en enää lähtenyt Stadikalle, koska olisin halunnut nähdä vuoden 1952 olympiaradalla hypätyn autokisan, mutta en olisi kuitenkaan ehtinyt sitä sitsien takia katsoa, joten päätin mennä tunnille ja nauhoittaa YLEn koosteen viikonlopusta. Eikä harmita, oli oikein hyvä päätös.

Itse en Stadikalta ostanut mitään, vaikka expo oli laaja ja näytti olevan täynnä tarjouksia. Osittain koska en ehtinyt shoppailemaan, osittain koska en tarvitse mitään ja osittain koska en halunnut käyttää vähiä rahojani heräteostoksiin. Tai no, sen verran huijasin, että metrilakuja ostin. Ne on mun heikkous ja jos niitä vaan jostain saa, niitä on pakko ostaa.

Joka tapauksessa ihan huikea tapahtuma, hyvin toteutettu ja mahtavaa, että Stadionilla oli niinkin paljon yleisöä. Sääli, ettei tätä voida saada joka vuotiseksi. Toisaalta se varmasti söisi myös kiinnostusta tapahtumaa kohtaan. Mutta varovaisia toiveita olisi saada hevoset Olympiastadionille vuonna 2015. Peukut pystyyn! Tätä ratsastusurheilu tarvitsee ja tätä Suomen ratsastuksen harrastajat tarvitsevat. Mahtava koko perheen tapahtuma, josta varmasti löytyi jokaiselle jotain.

Sähköjänis

tai toiselta nimeltään Duracell-pupu. Mutta tästä Duracellista alkaa vaan virta olla vähissä.

Maanantaina alkoi opiskelu ihan oikeasti viikon orientaation jälkeen. Mulla on melko vähän kursseja syksyllä, mutta siitä huolimatta opiskelu näyttää vievän lähes kaiken ajan. Mutta ei se opiskelu vielä mitään, sen lisäksi olen tällä viikolla pitänyt kolmena iltana tunteja ja siinä sivussa hoitanut hevosia, minkä olen ehtinyt. Eli lähinnä harjannut Dellan ja/tai Simon.

Jos viikko oli kiireinen, niin viikonloppu on vielä kiireisempi. Huomenna käyn tunnilla, ratsastamassa kaverini hevosen ja hoidan illalla. Lauantai menee Stadikalla, koska meiltä lähtee poneja talutukseen Hevoset Stadikalla -tapahtumaan. Illalla ajattelin käyttää päivärannekkeen hyväksi ja jäädä katsomaan tapahtumaa. Sunnuntaina illalla on phuksisitsit (akateeminen juhla) ja päivän ohjelmaa en ole vielä päättänyt. Joko lähden katsomaan kisoja Olympiastadionille tai sitten menen tunnille. Tai jos oikein innostun, teen molemmat.

Eihän tässä muuten mitään, mutta kolme iltaa tunteja jo itsessään saisi äänen vähän käheäksi. Sen lisäksi heräsin tänä aamuna kurkku kipeänä, joten ilmeisesti syysflunssa yrittää tehdä tuloaan. Nyt siis yritän kovasti olla tulematta kipeäksi, koska en tosiaan halua missata koko viikonloppua.

Muutakin tehtävää olisi. Kuten parannella tätä uutta ulkoasua, jota olen tehnyt jo jonkin aikaa. En silti ole lopputulokseen ihan 100% tyytyväinen, joten katsotaan mitä saan aikaan kunhan löytyisi jokin tyhjä hetki. Kuulen mielelläni palautetta ja mielipiteitä ulkoasusta.

Mutta tästä voi varmaan jokainen päätellä, etten tosiaan kovin usein ehdi koneelle tai postailemaan. Kirjoittelen kun aikaa on, silloin kun hyvältä tuntuu. Blogi ei ikävä kyllä ole ihan tärkeysjärjestyksessä ykkösenä. Mutta lupaan kirjoittaa viikonlopusta jotain, varsinkin lauantailta.

Nokkelimmat muuten varmaan huomasivat, että menen huomenna tunnille. Sain kun sainkin järkättyä opiskeluni niin, että perjantai on luennoista ja harjoituksista vapaa, joten pääsen lähes joka viikko tunnille myös perjantaiaamuna. "Tällä on jokin tarkoitus", totesi valmentajani kun kuuli asiasta. Selvästi mun on tarkoitus päästä kehittymään  :)

Muistutus elämän vaaroista

Siitä on liian vähän aikaa, kun kirjoitin viimeksi omia ajatuksia ratsastusonnettomuudesta. Eihän näitä toki olisi pakko kirjoittaa, mutta jokaisella on varmasti ajatuksia koskien onnettomuuksia tai muita järkyttäviä tapahtumia. Niin on minullakin.

Eilen illalla alkoi jo liikkua huhuja asiasta ja tänä aamuna lehtiuutiset sitten varmistivat asian todeksi. Nuori tyttö oli kuollut ratsastuskoulun estekilpailuissa (tai rataharjoituksissa, kumpaakin tietoa on liikkeellä) Varsinais-Suomessa. Lehtitietojen perusteella tytön ponille oli jäänyt puomi jalkojen väliin ja poni oli kaatunut tytön päälle. Nopeasta avusta huolimatta tämä oli menehtynyt tapahtumapaikalle.

Tällaiset onnettomuudet koskettavat aina koko ratsastusyhteisöä, sillä väistämättä tulee ajatus: mitä jos. Mitä jos seuraavalla kerralla se olenkin minä? Tilastojen valossa ratsastus ei kuulu turvallisimpiin lajeihin, kuolemantapauksia sattuu maailmanlaajuisesti vuosittain useita. Nytkin kyseessä oli pienet 80cm esteet, turvalliset puitteet ja ikäisekseen kokenut ratsastaja. Ja silti tämä on mahdollista. Suomessakin kaiken tasoisissa kilpailuissa tapahtuu aivan vastaavia kaatumisia, jos nyt ei viikoittain niin kuukausittain. Hevosen kompastuminen puomiin ei ole tavatonta, mutta yleensä niistä selvitään, usein senttien kaupalla, pelkällä säikähdyksellä tai lievin vammoin. Mutta joudun kirjoittamaan saman kuin Laukaan maneesin romahtamisen jälkeen: tällä kertaa ei ollut onnea matkassa. Kun hevonen tai vaikka ponikin kaatuu ihmisen päälle, selviäminen on ihme. Ihmiskehoa ei ole tarkoitettu kestämään kovaa ja korkealta putoavia satojen kilojen painoja.

Näissä tilanteissa kaikki on aina niin pienestä kiinni. Muutama sentti suuntaan tai toiseen joko pelastaa tai tappaa. Jokainen ratsastaja ottaa sen riskin aina kiivetessään hevosen selkään, tiesi sitä tai ei. Nykyisessä turvallisuuden yhteiskunnassa on helppo unohtaa, että hevonen on iso ja vaarallinen saaliseläin, josta saa ihanan ystävän, mutta joka pahimmillaan voi aiheuttaa ihmisen kuoleman. Ratsastuskoulujen nallekarhut eivät tekisi pahaa kärpäsellekään, mutta seuraavaan tragediaan ei tarvita kuin yksi epäonninen kärpäsenkarkoituspotku. Ihmiset vain tuntuvat unohtavan perimätietona kulkevat tapaukset hevosten kanssa kuolleista.

Aina ratsastusonnettomuuksista uutisoitaessa mietin myös sitä, miten lähellä itselläni on olleet samankaltaiset tilanteet. Kaksi kertaa olen pudonnut pahemmin. Molemmilla kerroilla selvisin lähes säikähdyksellä, mutta se oli pienestä kiinni. Näiden putoamisten jälkeen olen käyttänyt valtavasti energiaa ja tahdonvoimaa päästäkseni eroon peloista liittyen vastaaviin tilanteisiin. Varsinkin toisen putoamisen jälkeen mietin vakavasti myös ratsastuksen lopettamista. En ollut varma, olenko valmis riskeeraamaan terveyteni harrastuksen takia. Mutta en halunnut elää "vaihtoehtoista elämää". Päätin ottaa riskin voidakseni nauttia siitä, mitä rakastan. Saatan joutua maksamaan siitä jossain vaiheessa, mutta siihen asti haluan elää täysillä.

Elämä ei ole vaaratonta ja varmaa on vain se, että hengissä tästä ei selviä. Silti on asioita, joita ei vain toivoisi tapahtuvaksi. Saimme jälleen ikävän muistuksen siitä, mitä voi tapahtua, vaikka kaikki olisi yritetty tehdä parhaalla mahdollisella tavalla. Ehkä ihmiset taas hetken osaisivat arvostaa omaa elämäänsä ja terveyttään.

Rauha kuolleen tytön muistolle ja voimia omaisille suureen suruun.