Kuukausi alkaa siis olla lopuillaan ja kohta Simppa muuttaa kotiin ja arki jatkuu. Alunperin muuton piti olla jo eilen tai tänään, mutta erinäisten syiden takia se siirtyi ensi viikon alkuun.
Tänään käytiin maastoilemassa viimeistä kertaa. Itse asiassa ollaan jo viime viikonlopusta yritetty maastoon, mutta sateet on tehneet tehtävänsä, enkä ole halunnut lähteä riskeeraamaan mahdollisiin muta-ansoihin. Simpalla siis kengät irtoaa aika herkästi ja kavioaines on huonoa, joten vähän katsoa missä ratsastaa. Nyt kaviot ovat paremmassa kunnossa kuin viime kesänä, joten esim. märällä kentällä voi ratsastaa, kunhan pohja ei ole imevä, mutta maastossa muta on edelleen liian suuri riski.
Harjasin ja laitoin Simpan, sekä myrkytin meidät molemmat ennen kuin suuntasimme tutulle metsätielle. Simppa oli yllättävän rauhallinen, vaikka ötököitä ilmestyikin, vähän aikaa. Sitten se ilmoitti, että nyt riittää ja jouduin raipalla huomauttamaan, että käveleminen voisi olla asiallista. Kerta riitti ja jatkoimme tyytyväisinä matkaa. Pari kertaa sain hillitä itseäni, koska hevosen haahuileminen todella ärsytti muutenkin kiireisen päivän jälkeen (illallakin siis oli vielä tekemistä kotona), mutta hengittelin syvään ja yritin rentoutua. Päästessämme hiekkatielle olin iloinen ja niin oli Simppakin. Ravattiin taas alun pätkä verkaksi ja ajattelin ravata myös tien päähän, mutta Simo halusi laukata, joten annoin sen mennä. Aluksi mentiin ihan rauhassa, mutta sitten poni pisti vähän vauhtia ja paineltiin reippaasti tien toisen pään alamäelle asti. Sielläkin sain tosissani käyttää voimia, että sain hevosen kiinni ja käyntiin. Mäen alla käännyttiin ja Simpalta ei tarvinnut kahdesti kysyä kun se painoi menemään. Sain kuin sainkin sen kiinni taas alamäkeen tullessa ja käveltiin tietä pitkin kääntöpaikkaan, jotta olisi laukattu vielä kerran. Ikävästi tiellä olikin ihminen, joten jouduin kääntämään Simpan takaisin heti alamäen jälkeen ja laukattiin siitä pikkupätkä tien loppuun. Simppa kyllä tykitti siinäkin ihan täysillä ja tuli takaisin puoliksi ravaten. Päätin laukata vielä kerran, mikäli tiellä ollut ihminen olisi mennyt. Hän olikin siirtynyt viereiselle niitylle, joten päästiin laukkaamaan. Ajatus oli siis vaan kääntää Simppa menosuuntaan ja katsoa mitä tapahtuu. Tapahtui sitä, että poni lähti, joten laukkasimme sitten vielä tien päähän, jossa Simppa ei taaskaan olisi halunnut antaa kiinni, mutta onneksi se alamäki vähän jarruttaa ja käveltiin sitten takaisin. Ravasin vielä tien alkuosassa eikä Simo yrittänyt siinä enää laukalle, eli oli saanut päästellä tarpeeksi höyryjä. Onneksi kotimatka kestää puolisen tuntia, joten hevonen ainakin on hyvin kävelty revittelyn jälkeen. Simppa oli taas ihan innoissaan ja säälin sitä, kun tiedän että seuraavaan hanatteluun kestää taas hetki jos toinenkin. Porukassa ei oikein voi päästää niin kovaa kun hevonen menee, sillä se aiheuttaa kyllä helposti jonkin sortin yleistä hysteriaa.
Tallilla vielä hoitelin hevosen yöpuulle. Huuhtelin hiet ja jalat sekä putsasin varusteet. Vaikea uskoa, että neljän päivän päästä Simppa on taas kotona...
Kuten ennenkin oon todennut, ihan paras osa ratsastusta on ne hetket kun alla tuntee sen hevosen kaiken voiman. Sitä tajuaa miten pieni itse oikeasti on. Maan vilistessä alla tajuaa, miten pahasti sattuu jos hevonen kompastuu, tai tekee jotain yllättävää. Silti kerta toisensa jälkeen vaan tuo itsensä samaan tilanteeseen ja nauttii siitä. Se kai on se syy harrastaa ratsastusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti