98% of time with horses is pure hell, but those 2% makes it all up.
Joka kerta, kun mikään ei tunnu onnistuvan, kaikki kaatuu päälle ja olisin paljon mielummin jossain muualla kuin pimeässä, kylmässä ja todennäköisesti märässä hoitamassa hevosia, tekee mieli heittää hanskat tiskiin ja vaihtaa vaikka pitsinnypläykseen. Sitten päivän pelastaa se yksi katse tai pieni ele hevoselta ja yhtäkkiä kaikki kärsimys haihtuu savuna ilmaan. Onnistuneiden kisojen tai kunnon rapsutteluhetken voimalla jaksaa monta päivää. Ilman noita kahta prosenttia ei hevosten kanssa jaksaisi vuodesta toiseen, mutta niiden kanssa kestää mitä vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti