Ryhtiliike

Jotain historiallista on tapahtunut. Tai no ei oikeastaan edes ole. Tällaista tapahtui ihan koko ajan vielä pari vuotta sitten. Nykyisin vain ei enää tapahdu. Mutta ehkäpä voisi taas alkaa tapahtua, ja sitten mun ei tarvitsisi kirjoittaa siitä, miten panostin kun pesin suitset.

Olin siis vielä muutama vuosi sitten täydellinen malliesimerkki omistautuvasta ja tunnollisesta hoitajasta. Kaikki alkoi oikeastaan silloin, kun Kallisto vielä eli. Olin sen ainoa hoitaja puolisen vuotta ja kävin tallilla sen viisi kertaa viikossa. Ginetiä hoidin neljästä viiteen kertaa viikossa, Mayaa vähän harvemmin. Mutta Ransun tullessa kuvioihin aloin taas aika nopeasti käydä neljä kertaa viikossa tallilla. Siihen aikaan, nelisen vuotta sitten, pesin suitset, satulat, suojat ja harjat kolmelta hevoselta kerran viikossa. Harjasin hevoset joka päivä kahdesti hyvin, autoin kaikille mahdollisille tunneille, pesin jalkoja ja häntiä, hoidin haavoja ja kylmäämisiä, talutin ja autoin tallissa. Tätä jatkui melkein kolme vuotta, välissä vaan aloin käydä tallilla useammin. Simon tulon jälkeen vakio on ollut vähintään viisi kertaa viikossa, sillä kun ei ole koskaan ollut muita hoitajia. Useammin tallilla käyminen ja lopulta Unelman lähtö aloitti alamäen. Aluksi sitä ei oikeastaan huomannut. Jätin suitset pyyhkimättä jonain päivänä, pesin satulat harvemmin, en enää ollut laittamassa hevosia joka tunnille. Sitten se paheni pikku hiljaa ja lopullisen niitin iski remontti vuosi sitten kesällä. Kun kaikki vanha vietiin ja olosuhteet oli hetkellisesti hyvin alkeelliset, jäi kaikki ylimääräinen. Sitten lähdinkin itse Irlantiin. Irlannissa ja Ruotsissa tuli ikävä tapa harjata hevoset pölärillä pikaisesti, putsata kamat vain käytön jälkeen pikaisesti, ilman säännöllistä kunnollista pesua ja muutenkin ne vanhat tavat unohtui tehokkaasti. Ennen tunsin itseni todella huonoksi hoitajaksi, jos en ehtinyt pestä kaikkia kolmia suitsia viikonloppuna. Nykyään sellaista ei enää ole. Viimeisen vuoden olen toki käynyt tallilla melkein päivittäin, mutta se on myös syönyt kaiken innon tehdä mitään ylimääräistä. Olen viime aikoina lähinnä harjannut hevoset ja tehnyt kamoille sen mitä on ollut pakko.

Mutta nyt. Nyt meni niin sanotusti hermot. Tiedän, etten voi jatkaa hoitamista näin. Joko mun on lopetettava ja annettava joidenkin ahkerampien hoitaa hevoset tai parannettava tapani. Lopettaminenkin oli jo ajateltavissa oleva vaihtoehto marraskuussa, kun ehdin tallille pari kertaa viikossa. Mutta joulukuussa, kun mulla vihdoin oli aikaa käydä tallilla joka päivä, aikaa harjata Ami ja Simppa kunnolla, aikaa vain olla hevosten kanssa ja energiaa tehdä asioita, kaikki muuttui. Tiesin, etten voisi lopettaa kummankaan hoitamista. Molemmat on mulle liian tärkeitä, jotta voisin luopua niistä. Vaihtoehdoksi siis jäi hoitaa paremmin.

Tällä viikolla olen hoitanut Simon joka päivä. Olen harjannut sen hyvin, pessyt suojat, suitset ja satulavyön. Sain myös aikaiseksi rasvata suitset. Amin hoidin vain tänään, senkin harjasin hyvin, mutta sen tuntien takia en ehtinyt tehdä muuta. Huomenna en mene tallille, perjantaina olen illan töissä, mutta viikonloppuna voin taas panostaa oikein kunnolla. Mun pitää näyttää kaikille ja ennen kaikkea itselleni, että pystyn edelleen hoitamaan hevoset hyvin. Se tarkoittaa sitä, että joka päivä harjaan hevoset hyvin, pyyhin suitset ja satulavyöt ja harjaan suojat, huovat ja vyöt. Lisäksi pesen joka viikko suitset, vyöt ja suojat. Tarvittaessa satulan, kupit, jalat, hännät yms. Autan, laitan ja talutan aina kun vaan mahdollista. Tästä alkaa siis oikeasti matka kohti parempaa. Matka kohti sellaista hoitamista, että voin sanoa taas ylpeästi olevani hyvä hoitaja.

(c) Sanna