Eilen illalla alkoi jo liikkua huhuja asiasta ja tänä aamuna lehtiuutiset sitten varmistivat asian todeksi. Nuori tyttö oli kuollut ratsastuskoulun estekilpailuissa (tai rataharjoituksissa, kumpaakin tietoa on liikkeellä) Varsinais-Suomessa. Lehtitietojen perusteella tytön ponille oli jäänyt puomi jalkojen väliin ja poni oli kaatunut tytön päälle. Nopeasta avusta huolimatta tämä oli menehtynyt tapahtumapaikalle.
Tällaiset onnettomuudet koskettavat aina koko ratsastusyhteisöä, sillä väistämättä tulee ajatus: mitä jos. Mitä jos seuraavalla kerralla se olenkin minä? Tilastojen valossa ratsastus ei kuulu turvallisimpiin lajeihin, kuolemantapauksia sattuu maailmanlaajuisesti vuosittain useita. Nytkin kyseessä oli pienet 80cm esteet, turvalliset puitteet ja ikäisekseen kokenut ratsastaja. Ja silti tämä on mahdollista. Suomessakin kaiken tasoisissa kilpailuissa tapahtuu aivan vastaavia kaatumisia, jos nyt ei viikoittain niin kuukausittain. Hevosen kompastuminen puomiin ei ole tavatonta, mutta yleensä niistä selvitään, usein senttien kaupalla, pelkällä säikähdyksellä tai lievin vammoin. Mutta joudun kirjoittamaan saman kuin Laukaan maneesin romahtamisen jälkeen: tällä kertaa ei ollut onnea matkassa. Kun hevonen tai vaikka ponikin kaatuu ihmisen päälle, selviäminen on ihme. Ihmiskehoa ei ole tarkoitettu kestämään kovaa ja korkealta putoavia satojen kilojen painoja.
Näissä tilanteissa kaikki on aina niin pienestä kiinni. Muutama sentti suuntaan tai toiseen joko pelastaa tai tappaa. Jokainen ratsastaja ottaa sen riskin aina kiivetessään hevosen selkään, tiesi sitä tai ei. Nykyisessä turvallisuuden yhteiskunnassa on helppo unohtaa, että hevonen on iso ja vaarallinen saaliseläin, josta saa ihanan ystävän, mutta joka pahimmillaan voi aiheuttaa ihmisen kuoleman. Ratsastuskoulujen nallekarhut eivät tekisi pahaa kärpäsellekään, mutta seuraavaan tragediaan ei tarvita kuin yksi epäonninen kärpäsenkarkoituspotku. Ihmiset vain tuntuvat unohtavan perimätietona kulkevat tapaukset hevosten kanssa kuolleista.
Aina ratsastusonnettomuuksista uutisoitaessa mietin myös sitä, miten lähellä itselläni on olleet samankaltaiset tilanteet. Kaksi kertaa olen pudonnut pahemmin. Molemmilla kerroilla selvisin lähes säikähdyksellä, mutta se oli pienestä kiinni. Näiden putoamisten jälkeen olen käyttänyt valtavasti energiaa ja tahdonvoimaa päästäkseni eroon peloista liittyen vastaaviin tilanteisiin. Varsinkin toisen putoamisen jälkeen mietin vakavasti myös ratsastuksen lopettamista. En ollut varma, olenko valmis riskeeraamaan terveyteni harrastuksen takia. Mutta en halunnut elää "vaihtoehtoista elämää". Päätin ottaa riskin voidakseni nauttia siitä, mitä rakastan. Saatan joutua maksamaan siitä jossain vaiheessa, mutta siihen asti haluan elää täysillä.
Elämä ei ole vaaratonta ja varmaa on vain se, että hengissä tästä ei selviä. Silti on asioita, joita ei vain toivoisi tapahtuvaksi. Saimme jälleen ikävän muistuksen siitä, mitä voi tapahtua, vaikka kaikki olisi yritetty tehdä parhaalla mahdollisella tavalla. Ehkä ihmiset taas hetken osaisivat arvostaa omaa elämäänsä ja terveyttään.
Rauha kuolleen tytön muistolle ja voimia omaisille suureen suruun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti