Just perfect for me

En ole pitkään aikaan päässyt Simolla ratsastamaan ja tajusin oikeastaan vasta nyt, kuinka paljon olen sitä kaivannut. Lassi saattaa olla kiva, Dellasta tykkään paljon, mutta Simppa on "mun hevonen". Se on aina istunut mulle kuin hanska käteen. Tiesin heti ekaa kertaa sen selkään kiivettyäni, että tässä on mun hevonen. Jos ajatuksia voisi lukea, väitän että me luettaisiin toistemme ajatuksia. Mun ei ole koskaan tarvinnut etsiä oikeita nappuloita Simon kanssa. Heti alusta asti meidän yhteistyö on toiminut hyvin ja ajan kuluessa vain muuttunut saumattomammaksi. Opettajani totesi tänäänkin, että se on ihan sama menenkö Simpalla usein vai en, osaan lukea sen muutamassa sekunnissa. "Vähän kuin kotiin olisi tullut", hän sanoi sen jälkeen, kun olin todennut että oli taukoa tai ei, Simppa vaan on niin tuttu.

Aloitettiin itsenäisellä alkuverkalla kaikissa askellajeissa. Tein vähemmän siirtymisiä kuin opettaja olisi halunnut, mutta keskityin saamaan rehellisen taivutuksen läpi ilman, että Simppa heitti ulkolavan ulos. Töitä sen kanssa sai tehdä, mutta kyllähän Simpukka sitten liikkuikin. Laukka oli vähän voimatonta ja Simo käänsi päänsä vinoon varsinkin vasemmassa kierroksessa. Ihan tuttu juttu, mutta en taas(kaan) saanut sitä kokonaan korjattua. Ratsastin kyllä ulkoa eteen, kuten pitääkin. Mutta jäin sitten silti liikaa säätämään käden kanssa ja se tavallaan söi korjauksesta tehon. Kyllä se aina muutaman askeleen toimi ja Simppa oli hyvä, mutta suurimman osan ajasta se laukkasi niska kenossa ja turpa ulkona. Sen sijaan laukasta käyntiin siirtymiset, jotka on aina olleet Simolle vaikeita, sujui jopa hyvin. Muutaman kerran olin itse huolimaton ja Simo tuli ravin kautta, mutta saatiin me molempiin suuntiin pari tosi onnistunuttakin siirtymistä. Simo on aina inhonnut kädellä pidättämistä, eikä siitä vieläkään pidä. Se ei kuitenkaan enää reagoi niin voimakkaasti ja toisaalta olen itse oppinut ratsastamaan enemmän istunnalla ja toisaalta oikeasti ratsastamaan esim. laukasta käyntiin siirtymiset sen sijaan, että vain vetäisin hevosen voimalla käyntiin.

Alkuverkan jälkeen aloitettiin toisella tehtävällä. Siinä oli puomi, kolme laukka-askelta, pikku pysty, kolme laukkaa ja puomi. En ollut hypännyt Simolla huhtikuun kisojen jälkeen, mutta voin sanoa vain, että toisilla hevosilla kaikki on helppoa. Jos Dellalla ja Lassilla on ollut vaikeaa löytää askelta, Simpan kanssa mitään ongelmaa ei ollut. En edes osannut "pelätä" sitä, koska, no. Meillä vaan synkkaa niin hyvin, että yleensä kaikki onnistuu ja jos ei onnistu, selvitään silti yhdessä. Joka tapauksessa tultiin tehtävä molemmista suunnista kolme kertaa ja joka kerralla Simppa tuli hyvin, oli kuulolla, hyppäsi hyvin ja lyheni vielä väliin. Ymmärrän kyllä, mitä opettaja(t) tarkoittaa sillä, että kehityn muilla hevosilla paljon enemmän. Simon kanssa kaikki on niin helppoa, että kommentit on luokkaa "hyvä, hyvin, hienosti". Vaikeammilla hevosilla saan paljon enemmän erilaisia kommentteja. Mutta kai sitä joskus saa nauttia?

Simokin oli ihan innoissaan, koska se ei ole kesäloman jälkeen juurikaan hypännyt. Vielä enemmän sitä innosti toinen linja. Siinä oli ravipuomi, ristikko, kaksi askelta, ristikko, kolme askelta ja okseri. Tultiin ensin pelkää ristikkoa, sitten molempia ristikoita ja lopuksi koko linja pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla Simppa laukkasi jo ennen maapuomia, vaikka pidätinkin koko lähestymisen. Toisella kertaa se sentään malttoi odottaa puomille asti ennen kuin rikkoi laukalle sen yli. Esteet oli tosi pieniä, mutta oltiin molemmat ihan fiiliksissä. Simo halusi hypätä ja minä halusin vain hypätä Simon kanssa. Kaikki hypyt meni tosiaan hyvin, ei kai mitään muuta olisi voinut odottaa. Muutamat hypyt okserille oli "palkinto" tunnista. Mulla oli olo, että mikä vaan olisi sujunut ja Simppa olisi varmasti mennyt mitä vaan, sen verran innoissaan se oli. Mutta pitkä hyppytauko takana ei kannata liikaa rasittaa hevosta, vaan tyytyä niihin onnistuneisiin suorituksiin.

Olin tunnin jälkeen ihan seitsemännessä taivaassa. Simppa vaan on niin täydellinen. Luotan siihen esteillä enemmän kuin kehenkään muuhun. Toki se ei ole joka asiassa maailman luotettavin, olen pelännyt ratsastaa sillä, olen ratsastanut sillä vaikken aina olisi halunnut. Olen uskotellut itselleni, että haluan ratsastaa sillä, koska syvällä sisimmässäni halusin. Nyt kun ihan oikeasti haluaisin, en enää saa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin käy. Yleensä ratsastan uusia hevosia, koska ne on vaikeimpia. Pisimmilläänkin sitä vaihetta on kestänyt puolitoista vuotta, joka tuli Simpan kanssa täyteen viime talvena. Sen jälkeen olenkin mennyt pääasiassa Dellalla ja Lassilla. Dellan kanssa sama puolitoista vuotta tulee syksyn aikana täyteen, mutta mikäli uusia hevosia ei tule, jatkanen sen kanssa töitä, sillä se ei ole helppo ratsastettava. Toisin kuin Simppa nykyisin. Mutta joku hyöty on olla opettajien kanssa hyvissä väleissä: kyllä mä aion jatkossakin Simppaa pyytää tunneille. En halua päästää irti, kun kerrankin olen löytänyt jotain näin hienoa.