Vesilätäkkö ja muita petoja

Tänäänkin satoi, tosi yllättävää. Ja lisäksi aamulla oli ihan pimeää seitsemältä, kun heräsin. Se olisi talvi sitten... Yleensä mulle tulee kaamosmasennus, tai ei nyt masennus, mutta pimenevät aamut saa mut tuntemaan itseni tosi väsyneeksi. No, olen mä väsynyt nytkin, mutta en samalla tavalla. Jotenkin täällä pimeys on erilaista kuin Suomessa. Tai sitten se on vaan tämä paikka, tai se, ettei tarvitse aamulla lähteä mihinkään. En tiedä.

Aamulla poikien ja vanhempien lähdettyä torkuin hetken ja suuntasin sitten tallille. Suunnitelma oli hoitaa hevoset ja tulla sitten siivoamaan sisään, mutta hevosten kanssa meni tosi paljon aikaa, joten en ehtinyt tehdä sisällä enää mitään.

Mutta siis. Aloitin laittamalla Lantanin ulos. Se oli jotenkin tavallista rauhattomampi ja jäi huutamaan portille. Sen jälkeen harjasin nopeasti Skarletin, laitoin sille suojat ja suitset ja lähdettiin kentälle. Skarletilla oli ihan hirveästi energiaa ja se tanssi liinan päässä jo, kun käveltiin alkuun. Samantien kun sain sen ympyrälle, se oli laukassa ja meni häntä tötteröllä kiitoa ympäri ja ympäri. Eipä siinä mitään voinut tehdä, annoin sen laukata kunnes se vähän rauhottui ja suostui jopa ravaamaan. Käyntiin saamisessa menikin sitten tovi jos toinenkin. Ei oikein tullut kellottamisesta mitään, koska tosiaan eka laukka oli ylimittainen ja ravia ei pitäisi mennä ollenkaan. Oikeallekin Skarlet otti lähdöt ja painoi häntä pystyssä menemään liinan päässä. Pidin vain liinasta kiinni ja käänsin tarvittaessa. Kentässä ei nimittäin ole aitoja. Näiden jälkeen Skarlet olikin sitten vähän rauhallisempi ja pääsin seuraavat laukat jo kellottamaan. Vikat annoin mennä lyhyempinä, koska ekat oli niin pitkiä. Välissä alkoi sataa ja Skarlet oli läpimärkä, vedestä ja hiestä. Se oli myös tosi väsynyt lopussa ja vikat hidastukset tapahtuikin erittäin helposti. Tosin hevosen kunniaksi täytyy sanoa, että väsymyksestä huolimatta se nosti laukat ihan vaan kun sanoi laukka. Ei tarttenut raippaa, ei mitään tiukkaa käskyä, vaan sanoi laukka, niin se kiltisti nosti laukan. Selvästi hyvin koulutettu hevonen. Mä tykkään siitä ja niin tykkää Cissikin. Mutta se on rikki, eikä Cissi tee sillä mitään, joten ei sitä voi pitää. Valitettavasti.

Skarlet oli loppukäyntien jälkeenkin niin hikinen, että jätin sen talliin kuivamaan hetkeksi. Sillä välin hoidin Jacksonin. Harjasin sen aika nopeasti, se alkaa olla jo tuttu juttu, eikä juuri kiinnosta kumpaakaan varsoista. Jacksonia vaan kiinnostaa harjojen (ja kaiken muunkin) syöminen. Yritin opettaa sitä nostamaan harjaa maasta, mutta jos osoitin kädellä harjaa, se tarkoitti että mun käsi piti syödä. Joten ei päästy oikein puusta pitkälle siinä asiassa. Sen sijaan selkään nojailussa edistyttiin. Ekaksi Jackson kyllä vähän järkyttyi, kun nostin käden sen selkään. Se oli aika yllättävää, kun ottaa huomioon, että sitä on tehty useampia kertoja ilman ongelmaa. Reaktio tähän oli litistää mut seinään, mistä käytiin kyllä tiukkasanaista keskustelua. Jackson oli niin hyvä, kun komensin sitä, se siirtyi järkyttyneenä nurkkaan. Sitten itse näytin eleillä sille, että asia oli siinä, mulla ei ole mitään sitä vastaan ja se voi tulla luokse. Silloin se aina suurinpiirtein juoksi takaisin. Ruunat on niin helppoja <3 Kyllä se sitten jopa tajusi, ettei oikeasti voi litistää mua seinälle. Kerran se kyllä yritti jopa korvat luimussa komentaa mua, mutta siitä se sai kyllä vähän selkäänsä ja sen jälkeen oli asiallinen. Kokeiltiin hyppimistäkin, mikä ei ollut ongelma. Ongelma oli mun saappaat, jotka piti tosi kummallista ääntä. Mutta Jackson kuitenkin seisoi nätisti paikallaan ja sain kehua sitä paljon. En aina ihan pysy noiden varsojen mielenliikkeissä mukana. Asia saattaa olla ok yhtenä päivänä ja toisena se on maailmanloppu. Se vähän hämää mua, mutta ehkä se siitä.

Dura

Maastossa Jackson oli aika kummallinen. Asiaa ei ainakaan auttanut se, että lähtiessä Lantan huusi laitumen portilla perään. Jackson katseli kaikkea ja kiemurteli, eikä halunnut oikein liikkua eteen. Päätin siinä vaiheessa saada vain sen huomion itseeni, joten jatkettiin taas pysähdysharjoituksia. Ne sujuikin tosi hienosti, Jackson pysähtyy ihan vaan sanomalla prr ja lähtee liikkeelle pienestä maiskautuksesta. Myös harjoituksen tulos oli toivotunlainen ja Jacksonin huomio oli taas mussa. Päästiin tänään kävelemään tosi pitkälle, jo peltotien risteykseen asti. Ennen risteystä on pieni pätkä suoraa tietä ja tuli siinä sellainen "tää on ollut ihan huippuhyvä, kokeillaan ravia" päähänpisto. Joten maiskutin ja kehotin Jacksonia raviin. Ensin se katsoi mua tosi kummallisesti ja sitten se lähti raviin. Ja ravasi kolme askelta ja pysähtyi. Se oli aika yllättävä reaktio. No yritettiin uudestaan ja sama toistui. En keksinyt mitään muuta kuin sen, että Jacksonista mun juokseminen oli tosi outoa. Kolmas kerta toden sanoo ja pyysin Jacksonin vielä kerran raviin. Nyt raviin lähtö oli tosi helppo, ilmeisesti se tajusi, että on mahdollista juosta myös suitset ja riimu päässä. Pyysin sitä hidastamaan ennen kuin se hidasti itse, mutta kyllä se silti ravasi pidemmän pätkää kuin ensimmäisillä kerroilla. Kehuin paljon fiksua pikkuponia ja käännyttiin sitten kotiin. Siinä vaiheessa Jacksonille tuli vähän kiire ja lisäksi se ilmeisesti kompastui jonkin matkaa käveltyämme. En tiedä mitä tapahtui, yhtäkkiä hevonen oli mun selän takana, mutta mitään ei ollut tapahtunut eikä missään ollut ketään tai mitään. Joten en keksi mitään muuta selitystä kuin, että se kompastui. Jacksonista se oli kuitekin hurjan pelottavaa ja se yritti sen jälkeen rynniä mun ylitse. Jouduin pari kertaa pysäyttämään ja peruuttamaan, kun ei ollut ketään kotona. Eikä se peruutuskaan meinannut ensin mennä jakeluun. Jouduin vähän jo käskemäänkin, että se viitsi peruuttaa. Mutta vaikutus oli aina tosi hyvä ja seuraavat pysähdykset oli aina kuin suoraan oppikirjasta. Tietysti sitten aina kehuin tosi paljon, jotta vauveli ymmärtää, mitä halutaan. Jackson pääsi sitten laitsalle rauhoittelemaan Lantania.

Seuraavaksi harjasin Duran, joka oli vähän hermostunut Jacksonin lähdöstä, vaikka tallissa oli myös Skarlet. Tosin se oli vielä Duraakin hermostuneempi, että siinä mielessä. Dura oli joka tapauksessa tosi fiksu, ei sanonut mistään mitään ja nojailin sen selkään ihan kunnolla. Se vaan katteli mua pää vinossa ja yritti maistella takkia. Durankin kanssa kokeilin hyppimistä ja sekin vähän aluksi kuunteli saappaista lähtevää ääntä, mutta ei tehnyt mitään. Ja se tottui ääneen aika nopeasti, joten hypin sitten pari kertaa niin, että painoin jo vähän käsillä selkää. Siitäkään ei tullut mitään reaktiota, hyvä juttu. Etenemme siis molempien kanssa, hitaasti mutta varmasti. Mun logiikka on se, että mielummin käyttää vähän aikaa alussa siihen, että hevosella pysyy sterssitaso suhteellisen matalana koko ajan. Se varmasti myöhemmin kantaa hedelmää, kun uudet asiat eivät ole järkytyksiä. Suitset laitettiin tänään taas ilman riimua ja Dura oli ihan huippufiksu. Ensin se vähän nosti päätä, mutta kun pidin vaan kiinni, se laski pään alas ja otti kuolaimet nätisti. Ei mitään repimistä tai hyppimistä. Joten se riimun käyttäminen apuna oli selvästi fiksu veto. Dura sai sitten jäädä hetkeksi odottamaan, kun laitoin Skarletin ulos. Sitten lähdettiin Duran kanssa kävelylle.

Maastossa Dura oli melkein mahdoton. Alkumatkan se kiemurteli, pysähteli, vaelteli päälle ja oli muuten vaan kykenemätön kävelemään eteenpäin. Pikku hiljaa Durakin hyväksyi, että nyt mennään eikä siihen auta vastustelu. Sitten se alkoi kävellä ihan nätisti, tosin edelleen löytyi pelottavia asioita mulkoiltavaksi. Yksi oli kammottava silta, josta tosin selvittiin helpommin kuin viimeksi. Käännyttiin takaisin vähän matkaa sillan jälkeen. Silläkin matkalla Dura ehti kytätä kaikkea mahdollista. Onneksi siitä ei haluta estehevosta. Se voisi olla aika mielenkiintoinen ratsastettava. Ei varmaan olisi ihan helppo saada yli erikoisesteistä.

Se Huiman Vaarallinen Vesilätäkkö,
tien vasemmassa reunassa. Näkyy jäljistä,
ettei Dura ihan suosiolla lätäkön luo tullut.

Kotimatkalla kohdattiin sitten päivän vaarallisin peto. Vesilätäkkö. Se oli huiman leveä ja kammottavan syvä, eikä Dura uskaltanut kävellä lähelläkään, vaan piti väistää tien toiseen laitaan. Tästä tietysti seurasi se, että se yritti kävellä mun yli, jonka jälkeen kävimme tiukkasanaisen keskustelun ihmisen kunnioittamisesta. Ja sen jälkeen aloitettiin tutustuminen vesilätäkköön. En voinut kuin nauraa, kun poni seisoo tien toisessa laidassa valmiina pakenemaan ja syynä on sentin syvyinen vesilätäkkö. Jouduin odottamaan aika kauan, että Dura suostui tulemaan lätäkön lähelle. Enhän mä tietenkään voinut päästää sitä pois, ennen kuin se lätäkkö oli katsottu. Taktiikkana oli vain luoda painetta kohti lätäkköä ja kun hevonen tulee lähemmäs, hellittää hetkeksi ja jatkaa sitten paineen luomista. Lopulta Dura hiipi lähemmäs lätäkköä ja puhisi sille tosi epäilevästi. Vein sen sitten lätäkön toiselle puolen kiertämällä sen ja pyysin sitä tulemaan yli. Sehän vasta olikin kammottavaa. Dura olisi päässyt helposti astumaan yli, mutta tämä draama queen ei siihen tyytynyt, vaan yhtäkkiä tajusin sen varaavan painoa takajaloille ja ehdin juuri astua sen verran sivuun, että se pääsi loikkaamaan lätäkön yli. Meinasin kuolla nauruun. Siis olihan se aivan kamala ilmestys... Loppumatka sitten käytettiin erilaisten lätäköiden tutkimiseen ja Dura harjoitteli hyppäämistä myös toisen lätäkön kanssa. Kävin tallissa ottamassa suitset pois ja matkalla laitsalle oli vielä yksi lätäkkö. Siihen Dura astui, ehkä vahingossa, koska se järkyttyi siitä niin pahasti. Mutta kehuin sitä paljon, sillä onhan se nyt valtavan rohkeaa. Hevonen on elänyt viisi kuukautta laitumella, miten se on onnistunut välttämään vesilätäköt?

Siivosin sitten vielä tallin, joka sujui muuten yllättävän nopeasti. Selvästi rutiini alkaa löytyä. Tosin kuivittamiseen menee aina tosi paljon aikaa. Oljen liikuttelu on todella raivostuttavaa... Tallin siivoamisen jälkeen kävin nopeasti syömässä kotona ja hain sitten pojat koulusta. Edessä oli ilta lasten kanssa, koska Cissi oli ratsastuskoululla ja Jensillä oli menoa. Jens tosin tuli kotiin ennen päivällistä. Joten ei tarvinnut laittaa lapsia nukkumaan. Ihanaa, se nimittäin tuntuu olevan päivän kamalin hetki.

Kävin vielä ottamassa hevoset sisälle illalla. Kello oli seitsemän, mutta ulkona oli ihan pilkko pimeää, eikä täällä ole mitenkään liikaa valoja, joten haahuilin pihan poikki lähinnä ulkomuistista. Pääsin kuin pääsinkin laitumelle kaatumatta tai törmäämättä mihinkään. Hevoset on kaikki aika tummia, joten oli vähän hankala nähdä niitäkään, mutta tunnistin kuitenkin kenet tarhasta nappasin. Hyvä minä. Takaisin olikin sitten kivempi kävellä, koska talossa oli valot. Oli aika jännä muuten, että illallakin oli vielä melkein kymmenen astetta lämmintä. Viime viikolla oli pakkasta ja nyt yhtäkkiä on taas tosi lämmin. Tosin Suomessa näkyi iltapäivälehdistö uutisoivan Ruotsiin +20 astetta, että sitä odotellessa. Ehkä en ottanutkaan niitä shortseja turhaan mukaan. Nyt mä joka tapauksessa menen nukkumaan.