Jatkoin mun ratsastuspainoitteista viikonloppua eilen koulukurssin toisen päivän merkeissä, ratsastin Dellan ja sitten oli vielä oma tunti kaiken päälle.
Koulukurssi jatkui lauantaisista teemoista. Ratsuna oli edelleen Antti, joka oli ihan yhtä hankala kuin lauantainakin. No, alkoi se toimia vähän nopeammin kuin lauantaina, mutta ei se edelleenkään asettunut mihinkään suuntaan. Vasen laukka oli täysi katastrofi verkassa, koska hevonen käänsi päänsä ulos, enkä mä saanut sisäpohjetta läpi. Ohjasta vetäminen oli täysin turhaa, koska en ole voimamies. Tänään Antti sentään kesti pohjetta vähän paremmin, eikä hermostunut vaikka muutaman kerran kannuksellakin käskin vähän kovempaa. Mulla oli siis lauantainakin kannukset, mutta silloin se ei sietänyt yhtään niillä käskemistä. Täytyy kyllä sanoa, että ilman kannuksia Antti on järkyttävä ratsastaa, koska se ei juurikaan kuuntele pohkeita. Tai ainakin itse olen silloin kaivannut pohkeeseen vähän terävyyttä. Toki se menee eteen, kun pyytää, mutta pohkeen kanssa ei voi hienosäätää ollenkaan, koska niitä se ei juuri kuuntele.
Alettiin sitten tehdä takaosakäännöksiä, tai ehkä niitä pitäisi kutsua käyntipirueteiksi, koska käännöstä piti tehdä 360 astetta. Sen jälkeen suoraan laukannosto ja yhden tai kahden kirjainvälin jälkeen siirtyminen käyntiin ja uusi käännös. Näissä Antti oli teknisesti hyvä. Käännöksessä sain ratsastaa aika tarkkaan, jotta keskitys oli tarpeeksi hyvä, mutta nostot tuli kuin napista painamalla ja siirtymiset käyntiin onnistui hyvin, kun valmistelin ne. Mutta se muoto oli niin hakusessa kun vain voi olla. Onhan se toki kiva ratsastaa koulua, kun hevonen katsoo yläkautta silmiin. Tai sitten ei... Jatkettiin sitten laukassa ja tehtiin loivia kiemurauria, joissa siis oli vastalaukka kaarre. Tai no, niin piti tehdä. Mutta Antti tuijotti mua edelleen yläkautta silmiin ja sen laukka oli järkyttävän huonoa. Ratsastin täysin alitempossa, koska yhtään reippaammin mennessä se oli täysin kiveä suusta (oli se sitä hitaamminkin mennessä, mutta silloin se sentään oli jarrutettavissa), enkä saanut laukkaa paremmaksi tai ylipäätään tehtyä mitään. Tulin tällä kouluratsun irvikuvalla yhden kiemuran, jossa Antti ihme ja kumma piti vastalaukan, vaikka se normaalisti vaihtaa helposti, mutta se riitti mulle. En vain voi ratsastaa koulua, jos hevonen ei ole avuilla ensinkään. Miten ihmeessä mun pitäisi pitää yllä vastalaukkaa laukanvaihtospesialistilla, jos hevonen ei edes asetu vasemmalle (laukan suuntaan)? Seuraavaksi tultiin puolirataaleikkaa ja laukanvaihto, jossa Antti kyllä onnistui, ainakin opettajan mielestä. Oikeasti se vaihtoi askelta ennen kuin edes ehdin pyytää vaihtoa. Sanoinkin sen, mutta olin kuulema tehnyt puolipidätteen. No tottakai olin tehnyt puolipidätteen, olisin tehnyt puolipidätteen myös, jos olisin halunnut jatkaa vastalaukassa. Olisin saanut tulla uudestaan, mutta en halunnut. Miksi turhaan käyttää muiden tuntia siihen, kun en kuitenkaan osaa tehdä laukanvaihtoja, joten en oikein voi syyttää hevosta, jos teenkin jonkun virheen ja se tulkitsee sen väärin.
Teki mieli lopettaa koko tunti, mutta kun paljoa pahemmaksi ei kuitenkaan enää voinut mennä, jatkoin sitten loppuun asti. Seuraavaksi tultiin ravissa sulkuja niin, että kulmaan tehtiin voltti oikealle, jatkettiin sulkutaivutuksessa keskihalkaisijalle, jossa tehtiin voltti vasemmalle ja jatkettiin sulkutaivutuksessa uralle. Tässä kohtaa Antti oli hyvä. Ravissa oikealle pääsin nauttimaan siitä, että se oli kevyt, pehmeä ja tasainen. Aloin jopa hymyillä vähän. Paitsi kun aloitettiin tehtävä. Voltti vielä meni, sulku oikeallekin melkein. Taivutusta olisi vain saanut olla enemmän, mutta hevonen ei yllättäen reagoinut pohkeisiin. Voltti vasemmallekin oli yllättävän kivuton, mutta se sulku. Antti tarjosi pohkeeväistöä, koska kaikista yrityksista huolimatta en saanut sitä asettumaan vasemmalle, eikä oikea pohje mennyt myöskään läpi. Joku varmaan miettii, miten voltti vasemmalle sujui näillä eväin, no yksinkertaisesti niin, että hevonen oli suora. Sen jälkeen piti nostaa laukka ja tehdä taas loivakiemura, mutta päädyin vain tulemaan suoraan, koska halusin saada ensin laukan edes vähän pakettiin. Kerran pääsin tulemaan kiemuran ja sain myös pidettyä vastalaukan. Lopuksi tultiin sitten lävistäjällä laukkasulkua, jossa Antti oli taas poissa peräänannosta, mutta sentään taipui. Ensimmäisellä kerralla se vaihtoi jostain käsittämättömästä syystä, kun pyysin enemmän taivutusta takana olleella uudella sisäpohkella. Toisella kertaa olin itse varovaisempi ja sain jopa tehtyä vaihdon sillä askeleella kun sitä pyysin. Se oli ehkä tunnin huippuhetki. Ja lisäksi Antti oli loppuravissa oikealle ihan sairaan hieno taas muutaman pätkän. Sehän siinä onkin kaikkein pahinta. Sen on tuntenut, millainen se voisi olla ja sitten se on niin kamala. Opettaja kyllä koitti lohdutella, että se näyttää hyvältä ja ettei sitä kukaan muukaan saa liikkumaan. Mutta eipä se paljoa lohduta, kun ei kouluradalta tule pisteitä siitä, miten hevonen voisi liikkua...
Tunnin jälkeen tarvitsin hetken kasatakseni itseni, koska fiilikset oli niin maassa. Oikeasti en muista milloin viimeksi olisin tuntenut itseni niin epäonnistuneeksi kuin eilen. Toki osansa oli väsymyksellä, ei pidä aliarvioida sitä, mutta silti. Onneksi ihmiset tuolla on niin ihania, että ne antoi hetken olla omassa rauhassa, kannusti sen jälkeen ja jatkoi sitten muista asioista, jotta mun ei ollut pakko käydä sitä tuntia läpi uudelleen. Ihmettelen, että ne jaksoi, koska olin tänään vain tiellä koko tunnin.
Seuraavaksi ratsastin Dellan ja jouduin menemään sen kanssa hyppärin sekaan maneesiin, jotta ehdin mennä sen ennen tuntia. Della, joka on estehevonen henkeen ja vereen ja hypännyt viimeksi marraskuussa, oli ihan täpinöissään. Se ei muistanut edes kiukutella kun kirisitin vyötä, niin tiiviisti se tuijotti esteitä. Selkään päästyäni totesin, ettei se juuri keskittynyt. Oli paljon jännempää katsella, kun ponit hyppäsi ja jokainen pudotus sai Dellan loikkimaan. Ravissa se oli ihan menossa, mutta todella hyvin kuulolla. Oikeastaan sen tuntuinen, että se vain odotti seuraavaa käskyä, kuin päästäkseen verryttelystä mahdollisimman nopeasti. Sen jälkeen laukkasin lyhyesti molempiin suuntiin. Nostot oli teräviä ja laukka energistä, voisi sanoa, että parempaa kuin pitkiin aikoihin. Della oli täysin avuilla ja vain sen tuntuinen, että ohjaa esteelle niin minä hoidan. Kehuin sitten tammaa paljon ja kevensin sen nopeasti loppuun. Sen jälkeen yksi hoitajista tuli taluttamaan sen loppukäynnit, koska mun piti mennä keskustelemaan hevosesta tunnille. Della raukka oli varmaan ihan pettynyt, kun se ei taaskaan päässyt hyppäämään.
Omalle tunnille mulle oli jaettu Lempi. Olin jo koko eilisen odottanut Simolla ratsastamista ja tänään vielä enemmän, joten kaikki innostus katosi saman tien. Tiesin tarvitsevani onnistuneen tunnin, ja tiesin, että Lempillä se olisi aika epätodennäköistä, koska se on niin vieras hevonen. Onneksi toinenkin opettajani on kannustava ja motivoiva ja ymmärsi yhdestä lauseesta, kun kysyin voisinko saada Simpan. Lisäksi sain kuulla yhden puheen siitä, miten ei saa luovuttaa liian nopeasti, kun sanoin siitä, miten Antti oli liikkunut kaksi päivää. Se ei varsinaisesti louhduttanut, mutta ymmärrän nyt, että varmaankin vähän ylireagoin asiaan eilen. En vain ole tottunut siihen, ettei hevoseen saa mitään kontaktia.
Joka tapauksessa, tunnilla hypättiin. Toisella puolen oli pysty, pysty, pysty suhteutettu 12m molemmissa väleissä ja toisella puolen oli puomit 20m välillä. Simpan selkään kiipeäminen oli kuin paluu kotiin ja siinä hevosessa on vain jokin. Kaikki toimi taas heti ja jos jokin ei toiminut, tiesin miten korjaan sen. Itsenäisen alkuverkan jälkeen tultiin ensin ravissa ristikkoa ja sen jälkeen oli puomit esteiden paikoilla, niin että viimeisen esteen jälkeen oli vielä askel ja puomi. Ekalla kerralla Simo tuli hyvin, hyppäsi hyvin ja kaikki meni hyvin, vikaan väliin ei vaan askel sopinut, koska puomin paikka ei ollut kukaan mitannut. Toisella kertaa meni jo hyvin ja kolmas oli melkein täydellinen. Sitten puomit nostettiin esteiksi ja tultiin samaa linjaa toisesta suunnasta. Viimeisen esteen taakse laitettiin näin päin puomi kahden askeleen päähän. Tällä kertaa askel ei osunut ensimmäiselle puomille, vaan Simo joutui venyttämään aika paljon, mikä teki lopuista väleistä tosi lyhyet ja jouduin ottamaan aika rajusti kiinni. Kiltisti se lyhensi, mutta ei se sujuvaa ollut. Mutta alkoi kuitenkin tulla onnistumisen fiilis, koska kaikki vain oli niin helppoa. Seuraavalla kerralla askelkin sopi ja välit meni tosi hyvin. Sitten esteitä nostettiin (ja puomi otettiin lopusta pois) ehkä 70cm ja tultiin vielä kerran. Tällä kertaa yritin tuoda liian pienesti sisään ja ensimmäinen hyppy ei oikein onnistunut, mutta hyvin Simppa pelasti ja linja meni hyvin. Sitten vaihdettiin suuntaa ja tultiin samaa toisinpäin. Ensimmäisella kerralla jouduin ratsastamaan eteen ekaan väliin, koska ensimmäinen hyppy tuli niin pohjasta ja se tietysti teki toisesta välistä superlyhyen ja vain ihmeellä Simppa mahdutti sinne kolme askelta. Samantien uudestaan, sujuvammin sisään ja pienempi hyppy keskimmäiselle ja toinenkin väli oli jo ihan ok. Olin kyllä aika varma, että toinen väli oli oikeasti lyhyempi, koska se oli kummastakin suunnasta tultuna vaikeampi, vaikka yleensähän se on jälkimmäinen väli, joka jää lyhyeksi.
Lopuksi tultiin vielä puomit, ensin kuudella ja sitten viidellä. Kuusi oli täysin tasainen ja täsmällinen. Lyhyesti sanottuna täydellinen. Viisi olisi onnistunut, mutta otin yhden puolipidätteen, jota ei olisi pitänyt ottaa ja väli jäi pitkäksi. Toisella kertaa en saanut askelta osumaan ekalle puomille, ja korjasin sitten välissä mielummin taaksepäin kuin eteenpäin, ihan tavallista mulle. Kolmas kerta toden sanoi ja silloin uskalsin ratsastaa eteen ja tulla linjan. Otin kyllä jälleen yhden puolipidätteen, mutta se oli perusteltu, ettei Simppa mennyt etupainoiseksi ja lisäksi saatiin haluttu askelmäärä. Ajatella, että olen joskus ratsastanut Simpalla saman välin sekä kahdeksalla että neljällä. Ettei vaan olisi ollut tuo sama 20m... Mutta se on ollut ennen kuin Simpasta on tullut loikkiva hörhö ja sen pudottanut mut kolme kertaa. :D
Joka tapauksessa Simppa oli ihan super, on se vaan niin hieno. Ja tunti oli juuri sellainen kuin tarvitsinkin. Helppo ja pelkkiä onnistumisia. Aina ei pidä onnistua, sillä ei kehity, mutta joskus on pakko saada näitä hetkiä, että jaksaa jatkaa niiden epäonnistumisten parissa.
Tänään olen maannut kotona kipeänä ja yrittänyt parhaani mukaan lukea matematiikkaa pääsykokeita varten. Onneksi vielä on noita helppoja asioita, kuten polynomifunktioita, geometriaa ja analyyttista geometriaa. Ne on vielä piece of cake. Odotan kauhulla logaritmeja...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti