Tavallistakin tavallisempi maanantai

Tänään meni vähän suunnitelmat uusiksi sen takia, että Jacob on kipeänä. Olin toivonut, että olisin tänään ehtinyt käydä Linköpingissä, mutta ei mitään toivoa. Cissin oli pakko lähteä töihin ja Jens lähti Saksaan. Ja ymmärrettävästi, lasten hoitamisestahan mulle palkka maksetaan, joten tietysti mun tehtävä on hoitaa lapsia.

Aurinko alkaa laskea jo ennen kolmea, se tietää talven tuloa.

Niinpä istuin sitten kotona. Sain onneksi olla rauhassa, koska Jacob katsoi telkkaria. Tein vaan lounaaksi lettuja. Farfar tuli iltapäivällä Jacobin seuraksi ja mä lähdin siivoamaan tallin. Sen jälkeen hain Oscarin ja tultiin vain ihan hetki ennen Cissiä takaisin kotiin. Ilta oli siis vapaa ja ihanan rauhallinen.

Tänään on tasan kaksi viikkoa siihen, että oon takaisin Suomessa. En enää jaksa odottaa, totean sen varmaan joka päivä. Suomesta kuuluu koko ajan enemmän asioita, joiden takia haluaisin olla jo kotona. Haluaisin koko ajan pakaa tavaroita matkalaukkuun, mutta sitten muistutan aina itselleni, että turhan niitä vielä on pakata, tarvitsen varmaan lähes kaikkea tässä kahden viikon aikana. Eikä pakkaamisessa ole mitään järkeä, jos en saa laukkua pakattua kokonaan.

Toinen muuten mikä on tosi jännittävää on, että yllätän itseni välillä pohtimassa sitä, miten selviän Suomessa. Mun ongelma on se, etten tiedä ymmärtääkö mua kukaan. Kuvittelen itseni johonkin tilanteeseen Suomessa ja tulee sama tunne kuin täällä: en saa asiaani sanottua. Sitten olen aina tajunnut, ettei mun tarvitse Suomessa puhua ruotsia tai englantia. Voin puhua suomea, ihan varmasti mua ymmärretään. Olenhan mä koko ajan kirjoittanut ja puhunut suomea, mutta samalla tuntuu tosi hassulta, että joku puhuisi mulle suomea ja mä voisin vastata suomeksi. Pelkäsin jo, etten osaa sitä (kyllä, olen ollut kolme kuukautta pois Suomesta), mutta onneksi ainakin eilen puhelimessa se onnistui hyvin. Joten ehkä mä edelleen osaan puhua suomea :D Ihan hassuja ajatuksia on tullut. Jotenkin tästä on kuitenkin ehtinyt tulla arki ja se "normaalitila".

Ja kiitos vielä kaikille ystävilleni, jotka olette aloittaneet mun kanssa päivien laskemisen. Vuorotellen vakuutetaan toisillemme, että kaksi viikkoa on lyhyt aika. Ja sitten sen onkin jo ohi, pian nähdään!